neiti gnuu goes sports (or not)

eräs taannoiseen läheisten iltaan osallistunut isä kysyi minulta, miten suhtaudun nykyisin liikuntaan. todettakoon heti aluksi, etten koskaan ole ollut liikunnallinen. suhteeni liikuntaan on ystävieni keskuudessa suuremman luokan vitsi - minua ei saa edes keilaamaan.

liikuntainhoni kehittyi jo ala-asteella. jostain syystä silloinen liikunnanopettajani vihasi minua silminnähden, eikä hän varonut puhumasta pahaa minusta selkäni takana luokkatovereilleni. mitään järjellä selitettävää syytä minun vihaamiseeni hänellä ei ollut: olin tasoltani aivan tavallinen, en sen parempi tai huonompi kuin muutkaan perushyvät oppilaat. kuudennen luokan päättötodistukseen opettaja laski arvosanani kahdeksikosta seitsemäksi. kun aloitin yläasteen, uusi liikunnanopettaja pyysi minut luokseen ja kysyi, oliko minulla varmasti ollut ala-asteen päättötodistuksessa seiska, sillä hänen mielestään taitoni vastasivat lähes yhdeksää. numeroni nousi saman tien kahdeksaksi, ja ala-asteen aiheuttamat liikuntatraumat helpottivat; ymmärsin, ettei vika ollut ollut itsessäni.

edes syömishäiriöaikoinani en harrastanut varsinaista kuntoliikuntaa; kävin muutaman kerran salilla ja hyvin harvoin juoksulenkillä. hyötyliikuntani sen sijaan karkasi täysin lapasesta: kävelin tai pyöräilin päivättin käsittämättömän pitkiä matkoja, valitsin reittieni varsilta kaikki ylämäet, käytin aina hissin ja liukuportaiden sijaan rappusia, tarjouduin kantamaan painavia kauppakasseja, jne. kaiken tuon tein sairauden pakottamana, en omasta tahdostani.

kun kesällä 2009 aloin parantua, sanouduin irti kaikesta liikunnasta, sillä tiesin, että vähäinenkin hyötyliikunta saattaisi salakavalasti kasvaa pakkomielteeksi, jonka avulla määrittelisin, kuinka paljon saisin syödä. päätös pelotti hetken mutta huojensi sitäkin enemmän. minulla oli vihdoin lupa vain olla, ja sain päiviini valtavasti lisää aikaa.

painoni normalisoitui noin neljässä kuukaudessa. pitäydyin tuona aikana kaikesta liikunnasta muutamia vaunulenkkejä lukuuottamatta, joita teimme äitipupun kanssa tappi-vauvan päiväunien aikaan. jatkoimme vaunuilua keväällä, jolloin huomasin, etten ajatellut sitä enää liikuntana. opin kävelemään normaalilla vauhdilla ja pitämään sitä juuri sinä mitä se olikin: kävelynä. se ei ollut minulle enää suorittamista vaan paikasta toiseen siirtymistä jalkoja käyttäen.

syksyllä 2010 siirsimme herra ponin vanhan kuntopyörän asuntooni. vaikka pyöräily oli syömishäiriöni seurauksena muuttunut pakkomielteiseksi, se oli ainoa laji, josta olin koskaan pitänyt - ja on yhä. aloitin pyöräilyn hyvin rauhallisesti välttääkseni pakkomielteen palaamisen. taktiikkani toimi, ja huomasin ilokseni, että nautin pyöräilystä harrastusmielessä, en kalorien polttamisen tähden. ensimmäistä kertaa elämässäni koin kuntoilun jälkeistä endorfiinieuforiaa. omistan saman kuntopyörän yhä, ja pyöräilen sillä muutaman kerran viikossa katsoessani televisiota. se vie ajatukseni pois opiskelusta ja auttaa ylläpitämään kuntoani, muttei ole pakkomielle; sairauden sijaan päätän itse, milloin pyöräilen ja kuinka paljon.

portaita kävelen nykyisin vain pakon edessä. se pakko tosin iskee valitettavan usein armaalla koulurakennuksellani, sillä metsätalon hissinromu on mallia "kävellen olisit jo perillä." seriously. kotitaloni raput nousin kahdeksanteen kerrokseeni yhden kerran viime syksynä. se oli hirveää. aikoinaan ravasin kyseisiä portaita ylösalas lukuisia kertoja päivässä, mutta nykyisin kuljen iloisesti talomme aatamin aikaisella siivouskomerolla, joka aina liikkeelle lähtiessään päästään veikeän "BO-JOINGGGG!" -tervehdyksen. oh well, ainakin se on metsätalon vastinettaan vikkelämpi.

mielestäni suhteeni liikuntaan on tänä päivänä hyvin tervehenkinen. en laske kaloreita enkä liiku laihtuakseni vaan pitääkseni huolta itsestäni. verenmaku suussa minua ei saa urheilemaan, eikä myöskään joukkuelajien pariin - talviurheilusta puhumattakaan. neverneverneverever! ala-asteen hiihtotraumat purevat yhä.

millainen on teidän suhtautumisenne liikuntaan? :)

rakkaudella,